Luin tässä La Provence-lehden naisille tarkoitettua viikonloppuliitettä ja sain idean kirjoittaa ranskan kielen ihmeellisyyksistä. Ranskassakin on nimittäin alettu miettiä teitittelyn ja sinuttelun käyttöä. Jos koulumaailmassa vaaditaan edelleen oppilaiden teitittelevän opettajiaan, jotta kunnioitus säilyisi, työelämässä käytännöt vaihtelevat laajalti. Totuus on kuitenkin, että näennäisesti demokraatississakin työyhteisöissä se on aina johtajataso, joka määrittelee käytännöt ja pakottaa koko henkilöstön joko sinuttelemaan tai teitittelemään. Käytännöt riippuvat tietysti yrityksen imagosta ja toiminta-alasta.
Vaihtaessani radikaalisti työalaa, tulin parissa harjoittelupaikassa siihen tulokseen, että yleisesti puutarhurit sinuttelevat toisiaan. Siitä lähtien olen jatkuvasti sinutellut kaikkia työtovereitani ja esimiehiänikin. Ehkä se on kuitenkin ikäni perusteella helpompaa minulle, nuorempana en varmaankaan olisi kylmäverisesti sinutellut kaikkia.Eivätkä kaikki kollegani nykyäänkään sinuttele esimiehiämme.
Ranskassa asuvalle ulkomaalaiselle puhuttelumuodot saattavat tuottaa vielä enemmän päänvaivaa. Vaikkakin usein tilanteesta selviytyy apinoimalla vastapuolta. Yleensä nyrkkisääntö on, että vanhempia ja hierarkiassa ylempänä olevia teititellään ja sitten odotetaan, että vastapuoli ilmaisee toivovansa sinuttelua. Mutta joskus vanhemmat henkilöt saattavat sinutella nuoria ilman, että toivovat heidän tekevän samoin!
Muutenkin täällä tottuu pian siihen, että kohteliasuudessa ollaan muodollisempia kuin mitä meillä Pohjoismaissa on tapana. Täälläkin pohjoismaalaiset saattavat siirtyä helpommin sinutteluun vedoten siihen, että Pohjoismaassa sinuttelu on täysin yleistä ja muutenkin ulkomaalaiset selviytyvät helpommalla etikettivirheistä kuin ranskalainen selviytyisi.
Eräät taas arvostelevat kasvavaa sinuttelua joko sen perusteella, että sillä lailla vanhemmat ihmiset yrittävät vaikuttaa nuorilta - dans le coup - tai siksi, että työelämässä johtoportaan sinuttelu luo liikaa läheisyyttä, jonka seurauksena työntekijän on vaikea kieltäytyä liian pitkälle menevistä vaateista.
Muistan nuorena - nuorempana - no, opiskellessani - palatessani Ranskasta kesätyöpaikkaani Suomessa olleeni yllättynyt ja hämilläni, kun kuulin tosi nuoren myyjättären sinuttelevan vanhaa asiakasrouvaa. Onhan Suomessakin pitänyt käydä läpi siirtymävaihe, jossa ei aina oikein tiedä, miten pitäisi ihmisiä puhutella.
Minkälaisia kokemuksia teillä, lukijani, on nykypäivän puhuttelutilanteista Suomessa tai Ranskassa?
14 kommenttia:
Ranskasta en tiedä, mutta Suomessahan on yleisesti sinuteltu jo vuosikymmeniä. Se sujuu luontevasti, tosin en sinuttele huomattavasti itseäni vanhempia henkilöitä, ellen heitä tunne. Minua ei sinuttelu haittaa, joskus joku nuori on kohtelias ja teitittelee ja tunnen itseni iäkkääksi tädiksi sen takia.
Äitini, 78v. on melko nuorekas, mutta hän ei pidä siitä, että kauppojen nuoret kassaneidit tervehtivät - jos tervehtivät- huikaten moi sen sijaa, että sanoisivat päivää ja äitini kuulisi mielellään teititeltävän itseään useammin.
Ranskalaisten teitittely vaikuttaa vähän koomiselta; asutaan vuosia naapureina ja silti ei passaa sinutella tms. En puhu ranskaa, mitä muutaman säälittävän lauseen, mutta eka "keskustelu" E:n kanssa alkoi osaltani jotenkin näin: nous pouvons tutoyer? Oui, oui, hänellekin passasi.
Vähemmillä kiemuroilla pääsee, kun sinuttelee.
Ikuinen onkelma.
Meillä töissä usein suunnilleen samalla hierarkian tasolla olevat ihmiset sinuttelevat toisiaan. Pomoihmisiä, cadres de direction, ei meidän tavallisten kuolevaisten taas tulisi mieleenkään sinutella. Esimerkkinä kerrottakoon, että teitittelen lähintä pomoani, joka on minua hädintuskin 5 vuotta vanhempi... Ja lääkäreitähän toki doctoreitellaan.
Tosin, näissä asioissa meitin puljussa vaikuttaa paljon henkilön persoona. Hauskana esimerkkinä otettakoon esiin eräs herrasihminen, R. Minut kiskottiin ihan ekoina työpäivinäni viettämään ruokatuntini puljun atk-väen kanssa, johon R. kuuluu. R. on eläkeiän ylittänyt, ja minun yläpuolellani hierarkiassa, muttei suoraan pomoni. Opin kutsumaan häntä etunimeltä, koska pariin ekaan viikkoon en edes tiennyt sukunimeä :D. Teitittely sen sijaan jäi päälle, vaikka R. itse sinutteleekin suunnilleen _kaikkia_. Aina viime viikkoon saakka, kun tajusin, että jopa meidän stagiaire häntä sinuttelee.
On muuten ollut saamarin vaikeaa vaihtaa puhuttelua totutusta tuttavallisempaan.
Itseasiassa yleensä pelaan varman päälle, ja teitittelen jos on epäilystä. Paljon enemmän tuottaa ongelmia käytäntö etunimen käytöstä (tästä varmaan saisi seuraavan osan kielikronikoihin). Perussääntöhän on se, että jos minusta käytetään etunimeä, minä voin käyttää puhuttelijasta hänen etunimeään. MUTTA! Töissä iso osa porukasta ei yksinkertaisesti tiedä sukunimeäni, saatika että osaisi sitä lausua. Joten minä olen kaikille Minttu. Eli ei mene säännöt taaskaan kohdilleen, ja muutaman ihmisen kohdalla vaihdan puhuttelua nolon usein. :P Ehkä kuitenkin ennemminkin niin, että jos teitittelen, niin sitten puhuttelen sukunimellä... lähin pomoni tosin taas poikkeuksena.
Ainiin, ja jotta en vain kommentoisi liian lyhyesti...
Muistui mieleeni kun pari vuotta sitten Suomenlomalla käväisin pankissa ja pankkineiti sinutteli. Ihan normaalia, mutta minulla oli parin sekunnin hämmennystila: Se sinuttelee minua!! Ainiinjoo, ollaan Suomessa.
:D
hassuin esimerkki joka tulee mieleen näistä käytännöistä on se, että usein ihmiset käyttää toisistaan etunimeä tai toisena varianttina m. tai mme ja etunimi ja kuitenkin teitittelevät. muuten, joissain paikoissa, varsinkin ennen maaseudulla, kierretään koko vaikeus puhuttelemalla kolmannessa persoonassa (il a fini?).
"Ottaako pastori vielä kahvia?"
Mielenkiintoinen aihe! Itse olen oppinut teitittelemään vanhempia ihmisiä, ja musta on edelleen tökeröä sinutella itselleen tuntemattomia vanhoja ihmisiä. Mihin sen rajan sitten vetää, onkin vaikeampi juttu. Yleensä yritän päästä pälkähästä kiertoilmauksilla, mutta se on vielä hankalampaa.
Mutta kassaneiti/poika, joka sanoo moi, on musta kummallinen (tai tosi nuori). Tekee mieli aina kysyä että tunnemmeko toisemme, mutta tyydyn vastaamaan hei tai päivää.
Voi olla, että näihin mun käsityksiini on vaikuttanut myös se, että olen asunut Japanissa, missä ollaan hyvin muodollisia. Ei siis ystävien kesken, mutta... Mutta ystäviäkään ei kutsuta etunimellä, tai ei ainakaan ilman -san päätettä. (Paitsi että meille länsimaalaisille annetaan siinä kohtaa paljon anteeksi).
Koulussa aikoinaan opin, että Ranskassa (ja Saksassa) sitten teititellään. On tosi vaikea siirtyä sinuttelemaan, joten odotan sitä vastapuolen kehotusta siinä kohtaa.
Sinänsä teitittely ei musta ole huono asia. Suomeksikin se kuulostaa yleensä kauniimmalta kuin suora sinuttelu. Ja sanojen herra ja rouva katoaminen sanavarastosta on aika sääli. "Hei sinä siellä!" huikkaaminen kuulostaa aika karulta sen sijaan että voisi huikata jotta "rouva hoi" ;)
Muuten, taidan tietää tuon seinän! Eikö se olekin seinä? Mainio!
Mielenkiintoinen kysymys tosiaan. Itse pyrin Ranskassa teitittelemään kaikkia itseäni vanhempia vieraita ihmisiä. Ainakin periaatteessa. Vielä on pienoinen voitto jos muistan edes mitä verbiä tarvitsen ja oikea taivutus on siihen pelkkää extraa :) Toisaalta tässä vaiheessa saa kyllä hyvin paljon anteeksikin kaikkia kielikukkasiaan.
Työpaikallani kaikki sinuttelevat toisiaan, mutta osin käytäntöä on varmasti muokannut suomalainen omistus ja vuosien aikana täällä työskennelleet suomalaiset.
Minun työpaikallani (ah les Diablines...!) on niin nuorta väkeä, että sinuttelemme kaikki toisiamme pomoja lukuun ottamatta. Tosin hekin ovat korkeintaan 35-vuotiaita, joten sinuttelu ei varsinaisesti minua häiritsisi, mutta jotenkin teitittely on jäänyt tavaksi. Apulaispomoa kylläkin sinuttelen, koska hän oli alkuun pelkkä työkaveri ennen ylenemistään.
Yleisesti elämässä teitittelystâ on tullut niin olennainen osa arkipäivän kanssakäymistä, että se on jäänyt päälle jopa suomea puhuessani. Teitittelen usein vahingossa Suomessakin tuntemattomia ja saan osakseni kummastuneita katseita. Saksassa olin aivan ymmälläni, kun eräässä kaupassa suunnilleen itseni ikâinen myyjä sinutteli minua. Mitä helkkaria! Tuo sinuttelee asiakasta! En tietenkään sanonut mitään, mutta en myöskään onnistunut sinuttelemaan takaisin. Sitten on tiettyjä ihmisiä (kuten Mireille), jotka sinuttelevat minua mutta joita itse en voisi kuvitellakaan sinuttelevani.
Mielestäni teitittely on pelkkâä peruskohteliaisuutta eikä mikään koominen muinaisjäänne, kuten Suomessa tunnutaan usein ajattelevan. Stockmannilla töissä ollessani ei olisi tullut mieleenkään sinutella iâkkäitä asiakkaita ja minua häiritsee suunnattomasti, kun asiakaspalvelijat tervehtivät (jos ylipäätään tervehtivät) sanomalla moi ja kysyvät sitten "mitäs sulle?" Un peu de respect SVP !
suoraan sanottuna nykyään entisessä työpaikassani (olen vapaa ja vallaton toissapäivästä) en sinutellut varsinaisia johtajia, itse asiassa kiersin koko ongelman ettei tarvitsisi päättää miten heitä kutsuisi. mutta he eivät olekaan puutarhureita, vaan hallintoihmisiä.
niin, Pinea, kun en tiedä, miten kuvittaisin tällaisia juttuja, heittelen tuollaisia detaljikuvia, joista en tiedä, mihin muualle ne panisi. se on tosiaan seinä ja ikkunat Arlesissa.
just niin, Stazzy. entäs onko sinulle sattunut sellaista, että Helsingisä kulkee kadulla ja tulee kotoinen olo. kun vähän aikaa miettii, niin tajuaa, että naapurit puhuvatkin ranskaa?
Minulle jäi tuo teitittely niin tiukasti päähän, että teitittelen Ranskassa jopa pieniä lapsia, tietysti myös kissoja ja koiria :). Verbien muistaminen sinuttelumuodossa ei tahdo millään onnistua.
Oih, tämä on hankalaa! Olen joidenkin työhön liittyvien (ja rentojen) tuttavuuksien kanssa vaihtanut sinutteluun jossain vaiheessa sillai salavihkaa, ihan ilman että olen tiedustellut sopiiko se... Mutta yleensä yritän muistaa kysyä. Teatteri- ja tanssialalla tosin yleisesti porukka on välittömämpää ja kaikkia sinutellaan.
Hehe, mulle kävi ihan sama juttu pankissa Suomessa Stazzy! :D En kylläkään heti tajunnut, miksi pankkineiti tuntuu käyttäytyvän jotenkin oudon tuttavallisesti...
Sinuttelen melkein aina pomojani, itseasiassa kaikkia nykyisiä ja entisiä paitsi yhtä, jota tosin kutsun etunimeltä ja hän järjesti treffit kaverina kanssa Bordeaux'iin muuttaessani. Minusta tuntuu, että tämä on vain hänen tapansa johtaa.
Muuten sinuttelu luo mielestäni paljon vapaamman ja siten motivoimamman työympäristön. Ollaan niin kuin samassa veneessä ja yhdessä koko tiimin kanssa pyritään tuloksiin. Jos pomoa pitää teititellä, tulee tunne että se haluaa vaan isotella ja vetää kaikki hyödyt välistä kun me alempi taso vaan raadetaan sen eteen.
Joskus opiskellessa, ajoittain tahalla tai välillä tahattomastikin sinuttelin jotain kauheaa yliopistoproffaa, joka piti itseään jonain jumalana. Sitten oli tosi hauska nähdä hänen raivostunut/yllättynyt/häkeltynyt naama, mutta eihän sitä nyt tietämättömälle suomalaiselle opiskelijalle voi mitään sanoa...Näistä hetkistä tuli aika monta naurua.
Tykkään kyllä enemmän sinuttelusta, vaikka ainakin Ranskassa kuvitellaan ettei sellaiset ihmiset ole esim työelämässä luotettavia tai vakavia. Omista kokemuksista sinuttelusta on aina syntynyt vain vahvempi ryhmähenki, joka on mielestäni yksi työelämän antoisimpia osia.
sinutella yliopiston proffaa! sitä en tainnut koskaan uskaltaa tehdä, huom. en Suomessakaan, mutta niistä ajoista onkin jo melkein kolkyt vuotta. proffat ja lääkärithän on täällä puolijumalia. en taatusti sinuttelisi kirurgianikaan, en ainakaan ennen kun se on leikannut tuon minun käteni ;-)
olen itse asiassa aika samaa mieltä kanssasi, ella bella, tuosta työpaikkasinuttelusta, mutta olet varmasti ollut aika nuorekkaissa työympäristöissä (ja eikö nykyinen pomosi ole britti, niillähän ei edes ole tätä ongelmaa...), mutta selvästi olet eri sukupolvea kuin minä!
Lähetä kommentti