sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Journée à la mer


Sateisen viikon jälkeen oli ihana päästä auringon lämpöön ja meren äärelle sunnuntai-iltapäivänä.

Saintes Maries de la Merissä oli vielä rantakausi.



Camargue on ratsastajien ja hevosfriikkien paratiisi. Se on myös pyöräilijöiden suosiossa; johtuisikohan maan tasaisuudesta.


Saintes Maries de la Mer on keskellä Camarguen pitkää rantalinjaa. Rantaviivaa reunustaa kilometrien pitkät hiekkarannat. Itse kaupunki on pieni, mutta kesäisin täynnä turisteja. Kaupunki hiljenee pikkuhiljaa talvea kohti. Vain aurinkoisina viikonloppuina riittää kävelijöitä kaupungin kujilla ja rantakadulla.



Metsästyskoirasta tuli kalastuskoira.



Kävelyn jälkeen oli kuin olisin saanut uuden jalkaparin.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Mistä kaikki alkoikaan?

Viime kesänä kävin Suomessa järjestelemässä vanhempieni tavaroita ja löysin äitini kirjahyllystä kirjan, nimenä jotain sellaista kuin, mihin kiltti tyttö pääsi. Siinä kirjoittaja kertoi nuoruusvuosistaan, opiskeluajoistaan ja sen semmoista. Latinan opettajana hän oli opiskellut Helsingin yliopistossa Rooman kirjallisuutta. Opintojensa osana hän oli, kuten lähes kaikki Rooman kirjallisuuden lukijat vuosien saatossa, ollut Roomassa tekemässä tutkimustyötä.

Siinä lukiessani tajusin, että yhtä hyvin kotimaani voisi tänään olla Italia. Miten siis päädyin asumaan juuri etelä-Ranskaan? Freesinä ylioppilaana hain Helsingin yliopistoon lukemaan englantia, ranskaa ja Rooman kirjallisuutta. Kaikkia kolmea, koska englannin pääsykoe oli kuulemma erittäin vaikea, sillä englantiin on aina paljon pyrkijöitä ja varman opiskelupaikan saamiseksi piti hakea useampaan paikkaan.

Rooman kirjallisuus ei ollut kovin suosittu, hakijoita oli salissa ehkä kymmenisen kappaletta vastaamassa pääsykokeeseen, jossa tentattiin tietojamme kahdesta tai kolmesta kirjasta, jotka piti lukea ennen hakemista. Sisäänpääsy oli ”peace of cake”, jos oli vaivautunut lukemaan kerran kyseiset kirjat. Yllättävämpää oli, että satojen hakijoiden joukosta pääsin lukemaan englantia tosi hyvin pistein. Eniten harmitti se, etten päässyt – ylioppilaslaudaturistani huolimatta – lukemaan ranskaa.

Sen sijaan yliopiston ranskan opettajien joukko päätti viisaudessaan sijoittaa minut kielen täydennyskurssille. Siitä loukkaantuneena lähdin seuraavana kesänä kielimatkalle Ranskaan. Opiskelijoiden matkatoimisto tarjosi kielimatkoja kahteen kohteeseen: Dijoniin ja Aix-en-Provenceen. Tuntematta kumpaakaan totesin Aixin olevan lähempänä Välimerta ja siis täysin sattumalta valitsin kaupungin, jonka kanssa minulla sittemmin oli yli 25 vuotta kestänyt rakkaustarina.

Eli, jos olisin jatkanut ensimmäistä vuotta pidemmälle Rooman kirjallisuuden lukijoiden pienessä, mutta iloisessa joukossa, olisin lähtenyt minäkin Italiaan opintomatkalle ja luultavasti jäänyt sille tielleni, kuten jäin Ranskaan. Varsinkin, kun olen aina pitänyt Italiasta ja italian kielestä ja harmittelen aina, etten ole enemmänkin käyttänyt mahdollisuutta näin lähellä asuvana matkustella Italiassa. Niin elämässä joskus suuretkin käänteet ovat pienistä asioista kiinni.

Aixissä vietetyn kesän jälkeen opinnot Helsingissä tuntuivat tylsiltä. Aixin uudet tuttavuudet, sekä kaupunki että siellä tavatut ihmiset olivat jatkuvasti mielessäni ja lopulta päätin lähteä sinne koko vuodeksi ranskaa opiskelemaan. Miten tässä sitten näin kävikään, mutta laskeskelin juuri viettäneeni suurin piirtein puolet elämästäni Ranskassa, lähinnä Aixissä ja sen ympäristössä ja toisen puolen Helsingissä. Vasta pari vuotta sitten tutustuin henkilöön, jonka seurassa opin tuntemaan paremmin Arlesin seutua ja tänä vuonna olen vaihtanut radikaalisti maisemia ja muuttanut Drôme provençaleen, Nyonsin kaupunkiin. Varmaan oli jo aika tutustua vähän laajemmin kotimaahani, vaikka tunnustan edelleen sydämessäni tuntevani pienen nipistyksen nähdessäni Sainte Victoiren tutun silhuetin.

Välimeren maissa minua viehättävät valo, koko talven jatkuva auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas, joista voi vain unelmoida marraskuisen Helsingin matalalla roikkuvien pilvien alla. Olen vähemmän ihastunut kesän kuumuuteen ja rutikuivaan luontoon. Onneksi olen voinut viimeisinä kesinä viettää elokuun Suomessa. Pieni sadekaan ei minua pelota, kun ajattelen täkäläisiä hellepäiviä ja ruskeaksi palanutta heinikkoa.

Pohjoismaalaiset arvostelevat usein välimerellistä kulttuuria hitaudesta, tehottomuudesta ja hällä väliä -meiningistä. Mutta kolikolla on myös toinen puoli: täällä osataan nauttia elämän pienistä iloista, ottaa aikaa syödä hyvin, jutella tuttujen kanssa ja hoitaa ihmissuhteita. Elämä on vielä suloista, vaikkakin se on enää totta lähinnä pienillä paikkakunnilla, kiire ja välinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan ovat kaikkien suurkaupunkien vitsaus ja tartunta hiipii pitkin Välimeren rantoja.

Jokaisella maalla on hyvät ja huonot puolensa. Suomessa asioita on yleensä helppo hoitaa, täältä käsin saa esimerkiksi viranomaisiin tosi hyvin yhteyden sähköpostilla ja annettuun sanaan voi luottaa. Ranskassa paperin paljous ja pompottelu tiskiltä toiselle on tavallista. Työmiesten saapuminen korjaushommiin sovittuun aikaan on usein onnen kauppaa. Mutta elämällä on ihan toinen maku kuin Suomessa. Siellä elämäkin täytyy elää niin tehokkaasti, ettei siitä ehdi nauttia. Täällä kaikki nautinnot ovat pyhiä.

Mutta pohjimmaisena on aurinko. Vaikka miten elämä tuntuisi kasaavan eteeni ongelmia, viranomaiset pommittaisivat kaiken maailman kirjelmillä ja pankkitili huutaisi tyhjyyttään, se kaikki unohtuu lähtiessäni kävelemään koirani kanssa iltapäivän kultaiseen valoon. Parhaat ideanikin saan aina kävelyretkillä. Pitäisi oikeastaan hankkia sanelukone.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Ensikertalainen

Olo on kuin kansakoulun aloittavalla, kun ensi kertaa kirjoittaa juuri luomaansa blogiin. Jännittää niin, ettei oikein saa päähänsä mitään fiksua ja filmaattista kerrottavaa.
Ajatuksia kyllä on siitä, mitä tämä blogi tulee sisältämään, mutta menee varmaan vähän aikaa, ennen kuin tähän uuteen, hienoon kommunikaatiomuotoon tottuu. Ensi alkuun ainakin sisältö tulee keskittymään kokemuksiini pitkäaikaisena ulkosuomalaisena, lähinnä Ranskanmaalla. Ja tietysti sydäntäni lähellä oleviin aiheisiin: kasveihin, Provencen luontoon ja kulttuuriin ja koiriin, varsinkin omaani, jonka näette viereisessä valokuvassa. Se on epagneul breton eli suomalaisittain bretoni, Suomessa harvinainen, mutta täällä etelä-Ranskan maaseudulla todella yleinen metsästyskoira.
Samassa valokuvassa yksi lempikukistani ja jokavuotinen ihastuksen aihe keväisillä kävelyretkillä: unikko. Muita vakiolemppareitani ovat ruusut, jotka ikävä kyllä eivät menestyneet tänä kesänä, joten minulla ei ole yhtään kuvaa omista ruusuista. Jos kehtaan jatkaa listaa (vaikka helpommin kertoisin, mistä kukista en pidä, yksi niistä on pelargonia), tulevat seuraavaksi pionit, jasmiini, sireeni, dahliat, krysanteemit (vaikka ovatkin täällä kuolleiden kukkia) ja - olisitko arvannut - varsinkin tuoksunsa vuoksi laventeli.
Pitkäaikaisena haaveenani onkin ollut työskennellä kukkien parissa. Tällä hetkellä hoitelen niitä lähinnä huvikseni. Ja tilaakin saisi olla enemmän, jotta saisin niitä mahtumaan enemmän. Enemmän paikallaan pysyvä elämänmuotokin saattaisi olla hyväksi kukilleni, jotka eivät oikein perusta jatkuvasta juoksemisestani.
Tämä nyt oli tällainen harjoitteluheitto. Toivottavasti jutut paranevat ajan myötä, ettei tästä tule total waste of space ; - )
Hyvää syksyä satunnaiselle lukijalleen toivottelee
airelle