Viime kesänä kävin Suomessa järjestelemässä vanhempieni tavaroita ja löysin äitini kirjahyllystä kirjan, nimenä jotain sellaista kuin, mihin kiltti tyttö pääsi. Siinä kirjoittaja kertoi nuoruusvuosistaan, opiskeluajoistaan ja sen semmoista. Latinan opettajana hän oli opiskellut Helsingin yliopistossa Rooman kirjallisuutta. Opintojensa osana hän oli, kuten lähes kaikki Rooman kirjallisuuden lukijat vuosien saatossa, ollut Roomassa tekemässä tutkimustyötä.
Siinä lukiessani tajusin, että yhtä hyvin kotimaani voisi tänään olla Italia. Miten siis päädyin asumaan juuri etelä-Ranskaan? Freesinä ylioppilaana hain Helsingin yliopistoon lukemaan englantia, ranskaa ja Rooman kirjallisuutta. Kaikkia kolmea, koska englannin pääsykoe oli kuulemma erittäin vaikea, sillä englantiin on aina paljon pyrkijöitä ja varman opiskelupaikan saamiseksi piti hakea useampaan paikkaan.
Rooman kirjallisuus ei ollut kovin suosittu, hakijoita oli salissa ehkä kymmenisen kappaletta vastaamassa pääsykokeeseen, jossa tentattiin tietojamme kahdesta tai kolmesta kirjasta, jotka piti lukea ennen hakemista. Sisäänpääsy oli ”peace of cake”, jos oli vaivautunut lukemaan kerran kyseiset kirjat. Yllättävämpää oli, että satojen hakijoiden joukosta pääsin lukemaan englantia tosi hyvin pistein. Eniten harmitti se, etten päässyt – ylioppilaslaudaturistani huolimatta – lukemaan ranskaa.
Sen sijaan yliopiston ranskan opettajien joukko päätti viisaudessaan sijoittaa minut kielen täydennyskurssille. Siitä loukkaantuneena lähdin seuraavana kesänä kielimatkalle Ranskaan. Opiskelijoiden matkatoimisto tarjosi kielimatkoja kahteen kohteeseen: Dijoniin ja Aix-en-Provenceen. Tuntematta kumpaakaan totesin Aixin olevan lähempänä Välimerta ja siis täysin sattumalta valitsin kaupungin, jonka kanssa minulla sittemmin oli yli 25 vuotta kestänyt rakkaustarina.
Eli, jos olisin jatkanut ensimmäistä vuotta pidemmälle Rooman kirjallisuuden lukijoiden pienessä, mutta iloisessa joukossa, olisin lähtenyt minäkin Italiaan opintomatkalle ja luultavasti jäänyt sille tielleni, kuten jäin Ranskaan. Varsinkin, kun olen aina pitänyt Italiasta ja italian kielestä ja harmittelen aina, etten ole enemmänkin käyttänyt mahdollisuutta näin lähellä asuvana matkustella Italiassa. Niin elämässä joskus suuretkin käänteet ovat pienistä asioista kiinni.
Aixissä vietetyn kesän jälkeen opinnot Helsingissä tuntuivat tylsiltä. Aixin uudet tuttavuudet, sekä kaupunki että siellä tavatut ihmiset olivat jatkuvasti mielessäni ja lopulta päätin lähteä sinne koko vuodeksi ranskaa opiskelemaan. Miten tässä sitten näin kävikään, mutta laskeskelin juuri viettäneeni suurin piirtein puolet elämästäni Ranskassa, lähinnä Aixissä ja sen ympäristössä ja toisen puolen Helsingissä. Vasta pari vuotta sitten tutustuin henkilöön, jonka seurassa opin tuntemaan paremmin Arlesin seutua ja tänä vuonna olen vaihtanut radikaalisti maisemia ja muuttanut Drôme provençaleen, Nyonsin kaupunkiin. Varmaan oli jo aika tutustua vähän laajemmin kotimaahani, vaikka tunnustan edelleen sydämessäni tuntevani pienen nipistyksen nähdessäni Sainte Victoiren tutun silhuetin.
Välimeren maissa minua viehättävät valo, koko talven jatkuva auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas, joista voi vain unelmoida marraskuisen Helsingin matalalla roikkuvien pilvien alla. Olen vähemmän ihastunut kesän kuumuuteen ja rutikuivaan luontoon. Onneksi olen voinut viimeisinä kesinä viettää elokuun Suomessa. Pieni sadekaan ei minua pelota, kun ajattelen täkäläisiä hellepäiviä ja ruskeaksi palanutta heinikkoa.
Pohjoismaalaiset arvostelevat usein välimerellistä kulttuuria hitaudesta, tehottomuudesta ja hällä väliä -meiningistä. Mutta kolikolla on myös toinen puoli: täällä osataan nauttia elämän pienistä iloista, ottaa aikaa syödä hyvin, jutella tuttujen kanssa ja hoitaa ihmissuhteita. Elämä on vielä suloista, vaikkakin se on enää totta lähinnä pienillä paikkakunnilla, kiire ja välinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan ovat kaikkien suurkaupunkien vitsaus ja tartunta hiipii pitkin Välimeren rantoja.
Jokaisella maalla on hyvät ja huonot puolensa. Suomessa asioita on yleensä helppo hoitaa, täältä käsin saa esimerkiksi viranomaisiin tosi hyvin yhteyden sähköpostilla ja annettuun sanaan voi luottaa. Ranskassa paperin paljous ja pompottelu tiskiltä toiselle on tavallista. Työmiesten saapuminen korjaushommiin sovittuun aikaan on usein onnen kauppaa. Mutta elämällä on ihan toinen maku kuin Suomessa. Siellä elämäkin täytyy elää niin tehokkaasti, ettei siitä ehdi nauttia. Täällä kaikki nautinnot ovat pyhiä.
Mutta pohjimmaisena on aurinko. Vaikka miten elämä tuntuisi kasaavan eteeni ongelmia, viranomaiset pommittaisivat kaiken maailman kirjelmillä ja pankkitili huutaisi tyhjyyttään, se kaikki unohtuu lähtiessäni kävelemään koirani kanssa iltapäivän kultaiseen valoon. Parhaat ideanikin saan aina kävelyretkillä. Pitäisi oikeastaan hankkia sanelukone.
Siinä lukiessani tajusin, että yhtä hyvin kotimaani voisi tänään olla Italia. Miten siis päädyin asumaan juuri etelä-Ranskaan? Freesinä ylioppilaana hain Helsingin yliopistoon lukemaan englantia, ranskaa ja Rooman kirjallisuutta. Kaikkia kolmea, koska englannin pääsykoe oli kuulemma erittäin vaikea, sillä englantiin on aina paljon pyrkijöitä ja varman opiskelupaikan saamiseksi piti hakea useampaan paikkaan.
Rooman kirjallisuus ei ollut kovin suosittu, hakijoita oli salissa ehkä kymmenisen kappaletta vastaamassa pääsykokeeseen, jossa tentattiin tietojamme kahdesta tai kolmesta kirjasta, jotka piti lukea ennen hakemista. Sisäänpääsy oli ”peace of cake”, jos oli vaivautunut lukemaan kerran kyseiset kirjat. Yllättävämpää oli, että satojen hakijoiden joukosta pääsin lukemaan englantia tosi hyvin pistein. Eniten harmitti se, etten päässyt – ylioppilaslaudaturistani huolimatta – lukemaan ranskaa.
Sen sijaan yliopiston ranskan opettajien joukko päätti viisaudessaan sijoittaa minut kielen täydennyskurssille. Siitä loukkaantuneena lähdin seuraavana kesänä kielimatkalle Ranskaan. Opiskelijoiden matkatoimisto tarjosi kielimatkoja kahteen kohteeseen: Dijoniin ja Aix-en-Provenceen. Tuntematta kumpaakaan totesin Aixin olevan lähempänä Välimerta ja siis täysin sattumalta valitsin kaupungin, jonka kanssa minulla sittemmin oli yli 25 vuotta kestänyt rakkaustarina.
Eli, jos olisin jatkanut ensimmäistä vuotta pidemmälle Rooman kirjallisuuden lukijoiden pienessä, mutta iloisessa joukossa, olisin lähtenyt minäkin Italiaan opintomatkalle ja luultavasti jäänyt sille tielleni, kuten jäin Ranskaan. Varsinkin, kun olen aina pitänyt Italiasta ja italian kielestä ja harmittelen aina, etten ole enemmänkin käyttänyt mahdollisuutta näin lähellä asuvana matkustella Italiassa. Niin elämässä joskus suuretkin käänteet ovat pienistä asioista kiinni.
Aixissä vietetyn kesän jälkeen opinnot Helsingissä tuntuivat tylsiltä. Aixin uudet tuttavuudet, sekä kaupunki että siellä tavatut ihmiset olivat jatkuvasti mielessäni ja lopulta päätin lähteä sinne koko vuodeksi ranskaa opiskelemaan. Miten tässä sitten näin kävikään, mutta laskeskelin juuri viettäneeni suurin piirtein puolet elämästäni Ranskassa, lähinnä Aixissä ja sen ympäristössä ja toisen puolen Helsingissä. Vasta pari vuotta sitten tutustuin henkilöön, jonka seurassa opin tuntemaan paremmin Arlesin seutua ja tänä vuonna olen vaihtanut radikaalisti maisemia ja muuttanut Drôme provençaleen, Nyonsin kaupunkiin. Varmaan oli jo aika tutustua vähän laajemmin kotimaahani, vaikka tunnustan edelleen sydämessäni tuntevani pienen nipistyksen nähdessäni Sainte Victoiren tutun silhuetin.
Välimeren maissa minua viehättävät valo, koko talven jatkuva auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas, joista voi vain unelmoida marraskuisen Helsingin matalalla roikkuvien pilvien alla. Olen vähemmän ihastunut kesän kuumuuteen ja rutikuivaan luontoon. Onneksi olen voinut viimeisinä kesinä viettää elokuun Suomessa. Pieni sadekaan ei minua pelota, kun ajattelen täkäläisiä hellepäiviä ja ruskeaksi palanutta heinikkoa.
Pohjoismaalaiset arvostelevat usein välimerellistä kulttuuria hitaudesta, tehottomuudesta ja hällä väliä -meiningistä. Mutta kolikolla on myös toinen puoli: täällä osataan nauttia elämän pienistä iloista, ottaa aikaa syödä hyvin, jutella tuttujen kanssa ja hoitaa ihmissuhteita. Elämä on vielä suloista, vaikkakin se on enää totta lähinnä pienillä paikkakunnilla, kiire ja välinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan ovat kaikkien suurkaupunkien vitsaus ja tartunta hiipii pitkin Välimeren rantoja.
Jokaisella maalla on hyvät ja huonot puolensa. Suomessa asioita on yleensä helppo hoitaa, täältä käsin saa esimerkiksi viranomaisiin tosi hyvin yhteyden sähköpostilla ja annettuun sanaan voi luottaa. Ranskassa paperin paljous ja pompottelu tiskiltä toiselle on tavallista. Työmiesten saapuminen korjaushommiin sovittuun aikaan on usein onnen kauppaa. Mutta elämällä on ihan toinen maku kuin Suomessa. Siellä elämäkin täytyy elää niin tehokkaasti, ettei siitä ehdi nauttia. Täällä kaikki nautinnot ovat pyhiä.
Mutta pohjimmaisena on aurinko. Vaikka miten elämä tuntuisi kasaavan eteeni ongelmia, viranomaiset pommittaisivat kaiken maailman kirjelmillä ja pankkitili huutaisi tyhjyyttään, se kaikki unohtuu lähtiessäni kävelemään koirani kanssa iltapäivän kultaiseen valoon. Parhaat ideanikin saan aina kävelyretkillä. Pitäisi oikeastaan hankkia sanelukone.
2 kommenttia:
eksyin blogiisi, pidan myos puutarhanhoidosta ja meilla on 2 noutajaa (13 pentua/3 vkoa vanhoja).
Jos sahkomies sanoo tulevansa ennen klo 12, han voi tulla illalla 18.30. Eli saa odottaa ja odottaa, vaikka sanoisi heille tiukasti now now!
Asumme nyt Etela-Afrikan kap kaupungissa kolmatta vuotta.
hei hei kirsi,
sinulla on kunnia olla ensimmäinen kommentaattorini ja aivan hurjaa huomata että tätä lukee joku muukin kuin äitini ;-)
sähkömiesjuttu kuulostaa aika tutulta, no joskus ovat ihan ajallaan, joskus tulevat seuraavana päivänä!
puutarhanhoito on tällä hetkellä hieman hiljaista - mitä toi viiniköynnös pitäisi leikata ja ruusupuskat kai myös. mutta eiköhän se kevääseen mennessä parane.
Lähetä kommentti