MAILLANE

Uuden matkailuperinteeni mukaan tänä keskiviikkona oli vuorossa Maillanen kylä ja siellä erikoisesti Frédéric Mistralin kotimuseo. Frédéric Mistral, paikallisen kielen, provensaalin suuri runoilija ja Nobel-palkittu kirjailija on Maillanen merkkimies. Hän syntyi kylän läheisellä maatilalla 1830 ja kuoli kylässä 1914. Hän asui vaimonsa kanssa keskustaan rakentamassaan talossa ja tästä talosta tehtiin lesken kuoleman jälkeen Mistralin kotimuseo.

Kumma kyllä, tietojeni mukaan museon piti olla auki, mutta ketään ei näkynyt päästämään minua sisään. Sen sijaan varsinainen syy, joka sai minut tulemaan juuri tänä keskiviikkoina paikalle, Danielle Raspinin näyttely museon viereiseeä näyttelytilassa oli auki ja ilmainen, joten keskityin siihen. Toivottavasti minulla on vielä joku toinen kerta aikaa käydä katsomassa itse museokin.

Danielle Raspini on mielitaiteilijoitani. Hän maalaa Arlesin väestöä, etenkin kuuluisia Arlesittaria perinteisissä asuissaan hehkuvilla väreillä herkutellen. Hän on myös kuvittanut kirjoja aiheesta.

Itse Maillanen kylä on pienehkö, söpö, tosi provencelainen kylä keskustassa olevine kirkkoineen, leipomoineen ja kahviloineen. Koko paikka vaikutti odottavan vielä kesäistä turistivirtaa, tiellä kulkeneen traktorin ja kahvilan terassilla istuneiden parin asiakkaan lisäksi ei siellä keskipäivällä näkynyt paljoakaan väkeä. Luulenpa palaavani sinne toiseen aikaan, lähempänä kesää.

KEVÄÄN ENSIMMÄINEN MERIVESIKYLPY

Kuten tavallista, kalsa talvi muuttui taas yht'äkkiä kesäksi. Ikään kuin kevät olisi käynyt vain näyttäytymässä. Onhan hyvät 25 astetta iltapäivällä jo Suomen kesän arvoiset ja viikolla näyttää lämpötilat tästä vielä nousevan.

Mukava iltapäivä vietteli meidät meren rannalle harppomaan. Tosi kuoppaisen tien päässä löysimme uuden rannan Sambucin ja Salin de Giraud'n välissä, Camarguessa. Nina ihastui meressä viliseviin mereneläviin. Jalkani ihastuivat meriveden hierontaan.

SOMMIERES

Keskiviikosta näkyy tulleen matkailupäiväni. Viime keskiviikkona suuntasimme työasioissa kohti Gardin departementin sydänmaita, etenkin Sommièren kaupunkia. Samalla meillä oli kuitenkin tilaisuus katsastaa uudestaan tuota kaupunkia, jonka näimme nopeasti viime jouloukuussa.

Kuten usein Provencen pikkukaupungeissa, oli sielläkin kevään tullen tapahtunut valtava muodonmuutos. Kadut, jotka keskitalven viimassa olivat tyhjät, kuhisivat keskellä viikkoa ja keskipäivällä ihmisiä. Jotkin (muutkin) turistit olivat jo liikenteessä ja paikallisetkin olivat ilmiselvästi keksineet tekemistä päästäkseen nauttimaan kauniista ilmasta ja pikkukaupungin menosta.

Kaupat ovat sellainen hassu sekoitus erilaisia vaate-, ruoka- ja sisustusliikkeitä, joka on tullut yleiseksi kaikissa matkailijoita kiinostavissa kaupungeissa. Tavalliset jokapäiväistavaroiden liikkeet ovat lähes kadonneet kaupunkien sydämistä ja paikalliset tekevät yleensä ostoksensa kaupungin reunoilla sijaitsevissa ostoskeskuksissa. Jotkut keskustan liikkeet ovat jopa kokonaan kiinni talvikuukaudet ja avautuvat vasta kevään kauniiden päivien saapuessa.

Tänä viikonloppuna Sommièressä olisi keskiaikainen juhla. Ne ovat tulleet suosituiksi täällä päin. Kaupungilla onkin sopiva linna nyppylän päällä ja se ja kapeat pikkukadut luovat keskiaikaista tunnelmaa.

REMONTTIHOMMIA

Fourquesin talon omistajat ovat päättäneet lopultakin korjata katon ja siitä ilahtuneena innostuimme remontoimaan myös sisällä. Johan tuossa talossa on jonkin aikaa asuttu ja maalit ovat alkaneet harmaantua. Kevään kunniaksi maalasimme ruokasalin kaksi seinää keltaisiksi ja kaksi valkoisiksi. Aurinko tuli heti sisään huoneeseen.

Alakerran todellinen ongelma on kuitenkin lattia. Lattialla on aivan ihanat, vanhat lattialaatat - paitsi, että osa on rikki ja ennen kaikkea joku aikaisempi vuokralainen on liimannut laattojen päälle varmaankin korkkimattoa. Korkkimatto on poissa, mutta liiman jäljet ovat jäljellä. Ja laattojen pinta on niin rikki ja paikoittain mustunut, ettei niitä saa millään puhtaiksi. Joten olemme päättäneet, vuokranantajan luvalla, laittaa uuden muovimaton päälle. Harmittaa ihanien laattojen peittäminen, mutta siivous tulee paljon helpommaksi. Väriksi valitsimme myös iloisen keltaisen.

Maalaustyöt jatkuvat vielä keittiöön ja olohuoneeseen. Tämä remontti jatkuu ainakin toisen viikon eli mukavasti lomiemme ja vapaapäiviemme ajan. Ja siivous siihen päälle!

Lisäys sunnuntai-aamulta, vuorossa keittiö:

CARPENTRAS VIIME KESKIVIIKKONA

Yksi pienessä kaupungissa asumisen "eduista" on se, että erikoislääkärin vastaanottoa ei löydy ihan läheltä. Kun minulla epäiltiin ns. hiirikättä, lähetti lääkärini minut Carpentras'iin asti tutkimuksiin. Sillä lailla jokaiseen tutkimukseen menee rutkasti aikaa, matkat mukaan luettuna. Mutta pilvellä on kultainen reunus: voin samalla harrastaa mieliharrastustani, matkailua.

 

Viime keskiviikkona olin siis Carpentras'ssa ja koska en ole koskaan ennen pysähtynyt tuohon kaupunkiin, kiertelin siellä pari tuntia tutkimusteni jälkeen. Carpentras sijaitsee keskellä läntistä Provencea, Vauclusen departtementissa. Kaupunki on kuuluisa juutalaisista ja kasvimarkkinoista. Puutarhakaupat käyvät pitkältä ostamassa kasvinsa sen tukkumarkkinoilta, jonne tulee kukkia ja kasveja Italiaa ja Hollantia myöten.

Juutalaiset taas asettuivat Carpentras'han paavien asuessa Avignonissa. Ranskan kuningas vainosi heidät ulos valtakunnastaan ja juutalaiset löysivät suojapaikan paavien mailta, joihin Carpentras kuului. Juutalaisyhteisö on edelleen merkittävä Carpentras’ssa. Kaupungin keskustassa sijaitsee Ranskan vanhin synagooga, vuodelta 1367, useaan kertaan uudistettu ja edelleen toiminnassa.

Kaupungin vanhan keskustan viehkoin piirre on katettu kauppakuja. Keskustassa on myös söpöjä aukioita ja pylväskäytäviä. Muuten Carpentras on keskikokoinen provencelainen kaupunki, niin keskustan arkkitehtuurin kuin kauppojenkin puolesta. Vanhasta ympyrämuurista on jäljellä enää yksi sisäänkäyntiporteista, Porte d'Orange.

Cathédrale Saint-Siffrein, keskustan suurkirkko.

Paluumatkalla oli päätie suljettu ja jouduin pikkutielle, joka kulki läpi Barroux'n kylän. Koska en ollut sielläkään koskaan pysähtynyt, käytin tietyöt hyväkseni katsastaakseni sen mäen päällä seisovan linnan. Se näyttää kaukaa upealta nyppylällään, mutta unohdin taas kerran kameran matkasta eikä puhelimen suorituskyky pysty pitkän matkan päästä otettuihin kuviin. Joten valokuvat ovat hieman heppoisia tällä kertaa.

Barroux'n linna

Huomautus ja kysymys

Hitaamman puoleisena bloggarina tajusin vasta, mitä iloa on tageista. Olen siis yrittänyt keksiä fiksuja tageja, jotta paikalle tipahtanut lukija voisi etsiä viestejä aiheista, jotka häntä kiinnostavat. Jos lukijoillani on ajatuksia tästä tai jostain muusta parannuksesta blogiini, otan kaikki kritiikit ja ehdotukset mielenkiinnolla vastaan ja lupaan harkita kaikkia vakavasti. Muutenkin niin blogin muotoa kuin sisältöä saa kritisoida ja pohtia. Ja jos jokin aihe jää liian vähälle huomiolle tai lukija haluaisi minun kirjoittavan jostain tietystä asiasta, saa kysymyksiä ja pyyntöjä esittää vapaasti.

Ja osaako joku teistä tottuneista bloggareista, jotka käytätte bloggeria, selittää, miten videon voi laittaa blogiin? Olin jo sen oppinut, mutta nyt kun yritin laittaa videonpätkän häristä tuppukylässämme, en enää löytänytkään sitä nappia.

SUNNUNTAIRETKI SETEEN

Sète, etelä-Ranskan kaupunki kuuluisa merellisestä hautausmaastaan ja vihaisista kalastajistaan. Viime sunnuntaina ilma oli taas vaihteeksi todella kaunis ja melkeinpä kesäinen. Ensimmäinen ajatuksemme oli lähteä merelle, tutulle rannallemme, mutta tuuli liikaa. Joten lähdimme etsimään tuulettomampaa rannikkoa ja löysimme tiemme Sèten kaupunkiin, Hérault'n departtementissa.

Sètessä on söpö keskusta kävelykatuineen ja putiikkeineen, mutta koska tämä oli toinen kertamme kaupungissa, päätimme aloittaa tällä kertaa etsimällä kaupungin kuuluisa hautausmaa (cimetière marin). Olin varma, että Georges Brassens, kaupungin suuri poika, on haudattu sinne, mutta hautaa en löytänyt. Sen sijaan kaupungin kahden muun suurmiehen, Jean Vilarin (Avignonin teatterifestivaalin perustajan) ja kirjailija Paul Valéryn haudat löytyivät helposti.

Poisnukkuneilla on upea viimeinen lepopaikka, hautausmaalta on mahtava näköala satamaan ja merelle. Mutta elävien on se näköala ansaittava kipuamalla jyrkälle kukkulalle. Sieltä voikin sitten ihailla satamaa ja sen keskellä seisovaa Saint Louis'n majakkaa.

Jatkoimme kävelyämme satamaan. Siellä keinuvat huvialukset, kalastusalukset ja veneet rinta rinnan. Sèten satama on Ranskan viidentoista suurimman sataman joukossa. Varsinkin kalastus on tärkeä elinkeino kaupungissa. Kalastajat taas ovat tällä hetkellä hyvin vihaisia. Suurin osa kalastajista on tonnikalan pyydystäjiä ja juuri nyt pyritään pysäyttämään tonnikalan kalastus, koska Välimeren tonnikala on kuolemassa sukupuuttoon. Kalastajia tietysti pelottaa oma tulevaisuutensa ja taloudellinen selviytymisensä.

Matkalla näimme muuten tällaisia vanhoja rouvia:

En oikeastaan ole yhtään autoista kiinnostunut, mutta nämä alkavat jo olla antikkia ja siis kiinnostuksen arvoisia.

Sunnuntaikävelymme loppuvat aina liian lyhyeen, koska minulla on illalla vielä pitkä ajomatka kotikaupunkiini. Ja maanantaina saimme aivan kirjaimellisesti kylmän suihkun niskaamme, kevätsateet alkoivat uudelleen ja lämpötila tipahti saman tien melkein kymmenen astetta.

TUOKIOKUVIA II

Viime viikolla

riiputtiin oliivipuissa...

istutettiin hedelmäpuita...

odotettiin peltotöiden alkua - maa on vielä sateilta liian märkää istutushommiin...

Uskaltaisikohan lopultakin sanoa ääneen, että kevät on tullut? Talvi jämähti paikoilleen huhtikuun alulle asti ja ankara talvi se olikin. Paikallisetkin päivittelevät edelleen talven harmautta ja kylmyyttä ja ja sitä, että lunta satoi moneen kertaan. Siis mikä "global warming"?

Nykyisessä asuinpaikassani Drômessa ollaan hiukkasen varsinaista Provencea pohjoisemmassa, mutta sielläkään ei ole totuttu tällaiseen ilmastoon. Tai olisikohan talvi kokonaan siirtymässä myöhempään? Syksyllä ihmeteltiin pitkään jatkuvia lämpötiloja ja nyt sitten aikailevaa kevättä. Mahtaako ensi kesä olla yhtä kuuma kuin talvi on ollut kylmä?

Lopuksi uutisia Ninasta. Koiralla todettiin kiviä virtsarakossa. Leikkaus on edessä ensi viikolla.

TUOKIOKUVIA I

Taas on se aika vuodesta

jolloin on härkiä kaikkialla...

jolloin sevillanas tanssivat kadulla...

jolloin bandas mekastavat musisoivat kaduilla...

jolloin ratsastajat esittelevät ryhtiään...

jolloin pojanklopit kokevat rohkeuttaan härän hännästä vetämällä...

Pääsiäisviikonloppuna pamahti kesäkausi käyntiin Arlesissa: pääsiäisferia keräsi pienen kaupungin äyräitään myöten täyteen juhlakansaa. Emme olleet hirveällä juhlintatuulella, joten käväisimme vain päiväsestään nuuhkaisemassa juhlatunnelmaa. Varsinkin kun juhlatunnelma seurasi meitä pian kotiin. Tänä viikonloppuna juhlinta ja härkäily jatkuu omassa tuppukylässämme.

Arles on pieni kaupunki, talvella hyvin hiljainen ja tyhjä, mutta Ferian aikaan se vetää puoleensa runsaasti vierailijoita, tunnettuja kuin tuntemattomia. Silloin voi nähdä Rachida Datin, entisen oikeusministerin ja glamour-poliitikon kaupungin hienoimmassa sokerileipomoissa Del Morolla tai kuuluisan jalkapalloilijan Eric Cantonan tyylikkään hotelli Pinus Nordin baarissa. Josta pitikin sanomani, että puitteet ovat upeat, mutta kahvi oli kuulemma kylmää eikä teetä saanut ollenkaan (scandale). Orange pressée oli raikas.

Ohjelmassa on bodegassa juomisen lisäksi corridaa, course camarguaisea, abrivadoa, bandidoa ja muuta härkäin juoksutusta pitkän viikonlopun jokaisena päivänä. Kulttuuria tarjoavat erilaiset, mutta aina härkien ympärillä pyörivät, näyttelyt. Tämän vuoden mielenkiintoisin näyttely oli kaupungin oman pojan ja kesäisen valokuvausfestivaalin innoittajan Lucien Clerguen härkätaistelun ja -taistelijoiden ympärillä pyörivä valokuvanäyttely. Hänen valokuviensa lisäksi ihailin näyttelytilaa, joka oli entisessä arkkipiispan palatsissa sijaitseva huoneisto. Upeat punaiset seinät, maalaukset, kristallikruunut ja valkoisten kattojen friisit loivat upeat puitteet valokuville.

Perinteisesti corridan jälkeen kaupungin katuja pitkin juoksutetaan härkiä. Kuvaamani päivänä perinteiset camarguelaiset härkäpaimenet oli korvattu espanjalaistyyppisillä cabaleroilla. Ideana on, että nuoret miehet ja pojankoltiaiset testaavat miehekkyyttään yrittämällä pysäyttää härän ja - jos oikein onnistaa - kääntää sen toiseen suuntaan hännästä vetämällä. Arlesissa härkiä juoksutetaan pääkadulla ja katsojat suojautuvat aitojen taa. Tuppukylässämme taas härkiä juoksutetaan kylän kaduilla ja vaan teiden päät on suljettu liikenteeltä. Autoilijat jättävät autonsa suljetulle alueelle omalla vastuulla (à leurs risques et périls) ja katsojat suojautuvat miten voivat, kun pojankoltiaiset ilkikurisesti kääntävät härät baarin terassille tai autojen päällä. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa... Sellaista on asua härkäalueella.

 

Lopuksi muutama kuva muistuttamaan juhlan varjopuolesta: varoitus heikkohermoisille ja eläinrakkaille, hypätkää kuvien yli! Jotta tämä ei mene väittelyksi corridan puolesta ja vastaan sanon heti, ettemme olleet corridaa katsomassa emmekä yleensäkään harrasta lajia. Nämä kuvat on otettu kulissien puolelta: mitä härkätaistelujen katselijat eivät näe, mitä tapahtuu, kun härkä on areenalla tapettu?

Toteaisin lisäksi, että ajottaisena lihansyöjänä kuollut härkä on minulle vain lihaa, josta pian tehdään maistuvaa Arlesin makkaraa. Jos härkä corridan lopuksi tapetaan, niin niinhän käy myös teurastamolla. Mutta ennen härän tappamista tapahtuva kidutus on minulle moraalinen ongelma. Afficionadot selittävät heti, ettei härkää voi tappaa ilman tätä "valmistelua". Jääköön härkä siis tappamatta. Mitä loistokasta on haavoitetun ja väsytetyn härän dominoinnissa? Tässä juuri on suuri ero corridan ja course camarguaisen välillä. Course camarguaisessa härkä on täydessä kunnossa ja siten raseteurien taituruus on senkin hienompaa minun silmissäni. En voi taata, että härkä nauttii course camarguaisesta, mutta ainakaan sitä ei ehdoin tahdoin vahingoiteta.

Toisena argumenttina muistutetaan aina ferian tärkeydestä Arlesin maineelle ja taloudelle ja corridan tärkeydestä ferialle. Mutta kun luin, että vain 30 prosenttia juhlivasta kansasta käy katsomassa corridaa, jäin ihmettelemään, kuolisiko feria, jos corridat lopetettaisiin. Keskustelua käydään jatkuvasti niin Ranskassa kuin Espanjassakin, jossa toiset ajavat corridan kieltämistä. Voisikohan jonkinlainen kompromissi löytyä, voitaisiinko keksiä jonkinlainen vähemmän barbaarinen, course camarguaisen inspiroima muoto corridasta?